Ylitsevuotavan pyyntötulvan rohkaisemana olen päättänyt aloittaa, kirjoittamisen siis. Todellisia kuulumisia todellisesta elämästä pyöräturistina keski-euroopassa. Valitettavan epävakaan toimintaympäristön vuoksi päivittäminen voi tulla olemaan vähän niin ja näin, mutta teen luonnollisesti pahimpani.
Kirjoitushetkellä sijaintini on, no, pohjoista leveyttä, ja tarkalleen ottaen Hollannissa. Lähistön kaupungeista tunnetuin lienee Maastricht, jonka mukaan unionin sisäistä liikkumista helpottava sopimus on nimetty. Pyöräilyfanaatikot saattavat myös tunnistaa nimen Valkenburg, joka järjesti maantiepyöräilyn MM-kilpailut 1998, ja on viime vuosina ollut myös Amstel Gold Racen maalikaupunki. Amstel Gold päättyy muuten mukavan klassikkonousun päälle, joten vastoin yleistä käsitystä Hollanti ei ole pelkkää alankomaata. Itseasiassa lähistöltä löytyy kasapäin hienoja nousua, vuoria ne eivät tietenkään ole, mutta tasaista parempia toki.
Asuminen hoituu mainiossa, linnamaisessa loma-asunto-kompleksissa. Kahdelletoista hengellemme on varattu tilaa niinkin paljon kuin kolme kertaa viiden hengen huoneisto. Huoneistojen taso on, no... vaihteleva. Remontti on käynnissä, joten osa huoneistoista on remontoituja, osa ei. Sillä tosin ei ole minulle kovinkaan paljon väliä, taso on kuitenkin vähintään kohtuullinen ja siisti, joten selviän.
Kevät on tähän mennessä sujunut mitenkuten. Espanjassa kulutetut puolitoista kuukautta tuntuivat nostavan tasoa mukavasti ja samaa mieltä oli SRM:nikin. Muutto Hollantiin ja avót,
ensimmäisen, kaatosateessa ajetun startin jälkeen tauti päälle. Ensin viisi päivää perus-nuhakuumeessa ja jälkitautina hengitys täysin tuhoutunut. Puolitoista viikkoa hukkaan ja vire laskusuuntaan. No, eihän tässä kiire ole, luonnollisestikaan, kausi on pitkä ja blaa blaa ja sitä rataa.
La Boucle de l´Artoisissa oli sitten uuden alun aika. Kaksi päivää, kolme etappia. Perjantain etapilla tavoite oli luonnollisesti päästä hatkaan, vaikkei vire ollutkaan parhaimmillaan sairastelun jälkeen. Ei onnistunut, vaikka mielestäni yritin. Wattifriikeille ja Cyclingpeaksin tuntijoille datasta voi eritellä seuraavat strategiset lukemat: ensimmäisen tunnin np 350, koko etapin 320. Eli yritystä ensimmäisen tunnin aikana, jolloin hatkakin lähti, ja siitä lähtien lähinnä katselua. Jotenkin huonoa.
Lopun pienempien kierrosten aikana ajetussa seinänousussa minulle ei jäänyt juurikaan vaihtoehtoja, tasainen vauhti mäen päälle asti, ja päällä sitten saattoi alkaa tutkiskelemaan että mihinkäköhän ryhmään liittyisi. Vaihtoehtoina olivat useimmiten toinen ja kolmas ryhmä, ensimmäinen harvemmin. Ei jaksanut vaihtaa rytmiä, voitaneen laittaa kisailemattomuuden piikkiin. Lisäksi motivaatiota söi jo lähes tavoittamattoman etumatkan kerännyt hatka ja tietoituus oman rytminvaihtokyvyn riittämättömyydestä loppuratkaisuissa. Pääjoukon huomassa sitten maaliin.
Toinen päivä oli sitten lähtokohdiltaan niin rasittava kuin mahdollista: aamulla joku 75km ja iltapäivällä toinen suurinpiirtein samanmoinen. Sanomattakin selvää, että aamulla satoi, puhkesi renkaita ja yleisesti ottaen v****i vähintäänkin hullusti. Eli, aamun etappi, profiililtaan helpohko, ja startissa säätilakin näytti yleisesti ottaen kuivalta. Ja pah, kaksi kilometriä virallisen startin jälkeen alkoi ripeksiä. Ennen lopun pienempiä kierroksia satoi sitten jo kunnolla, jesss. Samalla hetkellä, kun iskeydyimme koko pääjoukon voimin tämän pienemmän kierroksen kaupunki-osuudelle, tunsin outoa tyhjyyttä takarenkaassani. Porukka tietenkin jonona ja auto letkan hännillä, kiitos hienon menestyksen avausetapilla. Pääjoukko meni, menköön, ajattelin, ei kiinnosta. Takaa tuli sitten pieni gruppo, johon liityin ilolla, pääsisipähän pois sateesta nopeammin. Grupon jäsenenä oli iloiseksi yllätysekseni myös toveri Lebedev, itse tappaja. Iloisen jälleennäkemisen innostamana unohdin jäätävän kylmyyden hetkeksi, mutta totuus iski muutama minuutti myöhemmin, kylmä! Lisäksi pudotin ajolasieni nose-piecen jonnekin kierroksen varrelle, joten viimeisellä kierroksella päätin pysähtyä etsimään sitä, sillä se oli viimeiseni, ja niitä kun on valitettavan vaikea löytää irtokappaleina.
Löytyihän se, ja pienen pysähdyksen jälkeen liityin groupe Lebedeviin vain tunteaksi oudon tyhjyyden uudestaan kaksi kilometriä ennen maalia. Onneksi takanamme oli neutraalihuolto-auto, joka antoi minulle uuden kiekon, jonka renkaan suurenmoisesta paineesta sain nauttia seuraavat arviolta 1.7km.
Iltapäivä koitti, kolmen tunnin aikana suoritetut huoltotoimenpiteet ja taivaalta paljastunut aurinko kohottivat moraalia sen verran, että viimeisetkin kuivat vaatteet jaksoi kiskoa päällensä ja nousta jälleen kerran pyörän selkään tuntemaan elävänsä kivun kautta. Hieno etappi muuten, olikohan yksitoista nousua (laskin SRM- käyrältä jälkikäteen, en osaa laskea ajaessani edes kolmeen). Nousut todella jyrkkiä, mutta tarpeeksi pitkiä verrattuna ensimmäisen etapin seinään. Tällä tarkoitan sitä, että pituus rauhoittaa vauhtia, jolloin dieselillä ajaminen on helpompaa. No, alusta asti porukka kuitenkin palasina ja minä tapani mukaan takana, ei se aurinko motivoi hyvin ajamaan, kuitenkaan. Tai edes yrittämään.
Mäet kuitenkin toivat myös helpotusta karanneen pääjoukon kiinniajamiseen, sen saattoi nimittäin tehdä yksin suhteelliset helposti, niin jyrkkiä mäet olivat. Vietin siis ensimmäisen puolituntisen jahdaten. Mukavaa ja motivoivaa.
Takaisin porukkaan ja sitten kärkeen, teki kuitenkin mieli ajaa porukassa maaliin, selviäähän urakasta niinollen huomattavasti nopeammin, kun ei viitsi keskeyttääkään. Vielä.
Ajoitus osui nappiin, sillä mukava möykky porukasta katosi seuraavien mäkien aikana. Suhteellisen tasainen siirtyminen maalikylään, jossa gladiaattoreita odotti jällen kerran munakivinen seinänousu, lyhyt tosin. Toveri Prous tunsi olonsa vahvaksi, ja pyysi vetoa-apua ennen mäkeä. Suostuin tottakai, olihan nyt kerrankin jotain järkevää tekemistä. Järkevyyttä silmissäni tosin verotti kolmen minuutin päässä jauhava hatka, mutta kaipa viron ihmemies sitten oletti ajavansa tuon eron kiinni seuraavilla kilometreillä. Mies vedetty kärkeen ja mäki alkakoon, jyrkkä. Tie tukkeutui, mutta se oli odotettavissa. Seuraavalla sivutuuli-peltotiellä pienehkö ryhmä sitten karkasi, Prous muiden muassa. Onnea takaa-ajoon. Itselläni oli vaikeuksia loputtomalta tuntuvassa sivutuulessa, ja koska olin olin kutistuneen pääjoukon viimeinen selviytyjä, päätin huoahtaa, koska ajattelin voivani lasketella porukan kiinni seuraavassa alamäessä huoltoautoletkassa, joka toivon mukaan jo siinä vaiheessa olisi ohittanyt joukosta eksyneet. Näin sitten kävikin ja pian liityin jäljelle jääneeseen iloiseen joukkioon.
Oletin vauhdin laskevan, mutta ilmeisesti ajaminen suurinpiirtein kahdennennestakymmenennestäviidennestä tilasta motivoi joitakin enemmän kuin minua. Seuraavan kierroksen sivutuulessa mietin, miksi yleensä ajoin reitin vieressä sijainneen lämpimän bussin, jonottomien suihkujen ja kutsuvien joukkutovereiden ohi keskeyttämättä, vastausta en tiedä, jotain jääräpäisyyttä kai. Tai pohjois-virolaista tyhmyyttä.
Sivutuulen jälkeen maaliin oli lähinnä alamäkeä, joten ei muuta kuin vauhdita nautiskelua ja ihmettelyä, tunkemisen nimittäin. No siinäpähän tunkivat. Maaliin ja suihkuun ja Hollantia kohti. Puh.
Seuraavan vuorossa olisi Tour du Loir et Cher (kirjoitusasu voi olla virheellinen).
Viisi päivää, eikä ilmeisestikään puolietappeja. Hyvä niin. Lisää treeniä siis. Vire ei nimittäin ole vielä sellainen, että mitään kummempia voisi odottaa. Nytkin hengityksessä tuntuu jotain, kipua, limaa, iloa siis! Hollannin kauniit kukat koituvat siis kohtaloksi.
Seuraavaan kertaan. Tot Ziens!
Kirjoitushetkellä sijaintini on, no, pohjoista leveyttä, ja tarkalleen ottaen Hollannissa. Lähistön kaupungeista tunnetuin lienee Maastricht, jonka mukaan unionin sisäistä liikkumista helpottava sopimus on nimetty. Pyöräilyfanaatikot saattavat myös tunnistaa nimen Valkenburg, joka järjesti maantiepyöräilyn MM-kilpailut 1998, ja on viime vuosina ollut myös Amstel Gold Racen maalikaupunki. Amstel Gold päättyy muuten mukavan klassikkonousun päälle, joten vastoin yleistä käsitystä Hollanti ei ole pelkkää alankomaata. Itseasiassa lähistöltä löytyy kasapäin hienoja nousua, vuoria ne eivät tietenkään ole, mutta tasaista parempia toki.
Asuminen hoituu mainiossa, linnamaisessa loma-asunto-kompleksissa. Kahdelletoista hengellemme on varattu tilaa niinkin paljon kuin kolme kertaa viiden hengen huoneisto. Huoneistojen taso on, no... vaihteleva. Remontti on käynnissä, joten osa huoneistoista on remontoituja, osa ei. Sillä tosin ei ole minulle kovinkaan paljon väliä, taso on kuitenkin vähintään kohtuullinen ja siisti, joten selviän.
Kevät on tähän mennessä sujunut mitenkuten. Espanjassa kulutetut puolitoista kuukautta tuntuivat nostavan tasoa mukavasti ja samaa mieltä oli SRM:nikin. Muutto Hollantiin ja avót,
ensimmäisen, kaatosateessa ajetun startin jälkeen tauti päälle. Ensin viisi päivää perus-nuhakuumeessa ja jälkitautina hengitys täysin tuhoutunut. Puolitoista viikkoa hukkaan ja vire laskusuuntaan. No, eihän tässä kiire ole, luonnollisestikaan, kausi on pitkä ja blaa blaa ja sitä rataa.
La Boucle de l´Artoisissa oli sitten uuden alun aika. Kaksi päivää, kolme etappia. Perjantain etapilla tavoite oli luonnollisesti päästä hatkaan, vaikkei vire ollutkaan parhaimmillaan sairastelun jälkeen. Ei onnistunut, vaikka mielestäni yritin. Wattifriikeille ja Cyclingpeaksin tuntijoille datasta voi eritellä seuraavat strategiset lukemat: ensimmäisen tunnin np 350, koko etapin 320. Eli yritystä ensimmäisen tunnin aikana, jolloin hatkakin lähti, ja siitä lähtien lähinnä katselua. Jotenkin huonoa.
Lopun pienempien kierrosten aikana ajetussa seinänousussa minulle ei jäänyt juurikaan vaihtoehtoja, tasainen vauhti mäen päälle asti, ja päällä sitten saattoi alkaa tutkiskelemaan että mihinkäköhän ryhmään liittyisi. Vaihtoehtoina olivat useimmiten toinen ja kolmas ryhmä, ensimmäinen harvemmin. Ei jaksanut vaihtaa rytmiä, voitaneen laittaa kisailemattomuuden piikkiin. Lisäksi motivaatiota söi jo lähes tavoittamattoman etumatkan kerännyt hatka ja tietoituus oman rytminvaihtokyvyn riittämättömyydestä loppuratkaisuissa. Pääjoukon huomassa sitten maaliin.
Toinen päivä oli sitten lähtokohdiltaan niin rasittava kuin mahdollista: aamulla joku 75km ja iltapäivällä toinen suurinpiirtein samanmoinen. Sanomattakin selvää, että aamulla satoi, puhkesi renkaita ja yleisesti ottaen v****i vähintäänkin hullusti. Eli, aamun etappi, profiililtaan helpohko, ja startissa säätilakin näytti yleisesti ottaen kuivalta. Ja pah, kaksi kilometriä virallisen startin jälkeen alkoi ripeksiä. Ennen lopun pienempiä kierroksia satoi sitten jo kunnolla, jesss. Samalla hetkellä, kun iskeydyimme koko pääjoukon voimin tämän pienemmän kierroksen kaupunki-osuudelle, tunsin outoa tyhjyyttä takarenkaassani. Porukka tietenkin jonona ja auto letkan hännillä, kiitos hienon menestyksen avausetapilla. Pääjoukko meni, menköön, ajattelin, ei kiinnosta. Takaa tuli sitten pieni gruppo, johon liityin ilolla, pääsisipähän pois sateesta nopeammin. Grupon jäsenenä oli iloiseksi yllätysekseni myös toveri Lebedev, itse tappaja. Iloisen jälleennäkemisen innostamana unohdin jäätävän kylmyyden hetkeksi, mutta totuus iski muutama minuutti myöhemmin, kylmä! Lisäksi pudotin ajolasieni nose-piecen jonnekin kierroksen varrelle, joten viimeisellä kierroksella päätin pysähtyä etsimään sitä, sillä se oli viimeiseni, ja niitä kun on valitettavan vaikea löytää irtokappaleina.
Löytyihän se, ja pienen pysähdyksen jälkeen liityin groupe Lebedeviin vain tunteaksi oudon tyhjyyden uudestaan kaksi kilometriä ennen maalia. Onneksi takanamme oli neutraalihuolto-auto, joka antoi minulle uuden kiekon, jonka renkaan suurenmoisesta paineesta sain nauttia seuraavat arviolta 1.7km.
Iltapäivä koitti, kolmen tunnin aikana suoritetut huoltotoimenpiteet ja taivaalta paljastunut aurinko kohottivat moraalia sen verran, että viimeisetkin kuivat vaatteet jaksoi kiskoa päällensä ja nousta jälleen kerran pyörän selkään tuntemaan elävänsä kivun kautta. Hieno etappi muuten, olikohan yksitoista nousua (laskin SRM- käyrältä jälkikäteen, en osaa laskea ajaessani edes kolmeen). Nousut todella jyrkkiä, mutta tarpeeksi pitkiä verrattuna ensimmäisen etapin seinään. Tällä tarkoitan sitä, että pituus rauhoittaa vauhtia, jolloin dieselillä ajaminen on helpompaa. No, alusta asti porukka kuitenkin palasina ja minä tapani mukaan takana, ei se aurinko motivoi hyvin ajamaan, kuitenkaan. Tai edes yrittämään.
Mäet kuitenkin toivat myös helpotusta karanneen pääjoukon kiinniajamiseen, sen saattoi nimittäin tehdä yksin suhteelliset helposti, niin jyrkkiä mäet olivat. Vietin siis ensimmäisen puolituntisen jahdaten. Mukavaa ja motivoivaa.
Takaisin porukkaan ja sitten kärkeen, teki kuitenkin mieli ajaa porukassa maaliin, selviäähän urakasta niinollen huomattavasti nopeammin, kun ei viitsi keskeyttääkään. Vielä.
Ajoitus osui nappiin, sillä mukava möykky porukasta katosi seuraavien mäkien aikana. Suhteellisen tasainen siirtyminen maalikylään, jossa gladiaattoreita odotti jällen kerran munakivinen seinänousu, lyhyt tosin. Toveri Prous tunsi olonsa vahvaksi, ja pyysi vetoa-apua ennen mäkeä. Suostuin tottakai, olihan nyt kerrankin jotain järkevää tekemistä. Järkevyyttä silmissäni tosin verotti kolmen minuutin päässä jauhava hatka, mutta kaipa viron ihmemies sitten oletti ajavansa tuon eron kiinni seuraavilla kilometreillä. Mies vedetty kärkeen ja mäki alkakoon, jyrkkä. Tie tukkeutui, mutta se oli odotettavissa. Seuraavalla sivutuuli-peltotiellä pienehkö ryhmä sitten karkasi, Prous muiden muassa. Onnea takaa-ajoon. Itselläni oli vaikeuksia loputtomalta tuntuvassa sivutuulessa, ja koska olin olin kutistuneen pääjoukon viimeinen selviytyjä, päätin huoahtaa, koska ajattelin voivani lasketella porukan kiinni seuraavassa alamäessä huoltoautoletkassa, joka toivon mukaan jo siinä vaiheessa olisi ohittanyt joukosta eksyneet. Näin sitten kävikin ja pian liityin jäljelle jääneeseen iloiseen joukkioon.
Oletin vauhdin laskevan, mutta ilmeisesti ajaminen suurinpiirtein kahdennennestakymmenennestäviidennestä tilasta motivoi joitakin enemmän kuin minua. Seuraavan kierroksen sivutuulessa mietin, miksi yleensä ajoin reitin vieressä sijainneen lämpimän bussin, jonottomien suihkujen ja kutsuvien joukkutovereiden ohi keskeyttämättä, vastausta en tiedä, jotain jääräpäisyyttä kai. Tai pohjois-virolaista tyhmyyttä.
Sivutuulen jälkeen maaliin oli lähinnä alamäkeä, joten ei muuta kuin vauhdita nautiskelua ja ihmettelyä, tunkemisen nimittäin. No siinäpähän tunkivat. Maaliin ja suihkuun ja Hollantia kohti. Puh.
Seuraavan vuorossa olisi Tour du Loir et Cher (kirjoitusasu voi olla virheellinen).
Viisi päivää, eikä ilmeisestikään puolietappeja. Hyvä niin. Lisää treeniä siis. Vire ei nimittäin ole vielä sellainen, että mitään kummempia voisi odottaa. Nytkin hengityksessä tuntuu jotain, kipua, limaa, iloa siis! Hollannin kauniit kukat koituvat siis kohtaloksi.
Seuraavaan kertaan. Tot Ziens!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti