Kärsin edelleen, siis olen edelleen.

Puh, polveen koskee. Kivun kestää, mutta pitkäaikaisvaikutukset mietityttävät.
Tänään maaliin porukassa, aika rauhallinen päivä. Mutta kipua, joka helevetin polkaisulla sattui, välillä enemmän, välillä vähemmän. Varsinkin kiihdytykset tuottivat tuskaa.

Päivän suoritustiedot ovat: np 270 ja ap 210. Eli pääosin rauhallista, vaikkakin heti alussa porukka meni osiin sivutuulessa. Prous pani maoli heti kahden kilometrin jälkeen ja ei saanut enää porukkaa kiinni, sen verran raakaa oli vauhti ensimmäisen kolmen vartin aikana. Mies kuitenkin ajoi pienessä porukassa maaliin, jääden noin puoli tuntia. Asennetta löytyy, siis. Ja aikalimiittikin on suhteellisen reilu, 15%. Olen tottunut enemmän tuommoiseen 7%:iin.

Massakiriä odotellessa vietin aikani väistellen kolareita, joita oli lopussa laskujeni mukaan viisi. Osa isompia, osa pienempiä. Jotain hyvää aurinkokannella istumisessa siis on, kolarit on suht. helppo välttää, mutta toisaalta aina jää niiden taakse. Sanoinko aiemmin, että päivä oli rauhallinen? Hah.

Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä ajatuksena oli laittaa junaa pystyyn Adamille, mutta kun sanoin miehelle, että tulepas nyt, vedäm sinut kärkeen, vastauksena oli vain vaisu päänpudistus, ja kohta radiosta kuului kahdella kielellä, että ei tarvi vetää kiriä. Ok, ei sitten.
Pari minuuttia myöhemmin sitten kuulin kovaa kivien rapinaa tien toiselta puolen: siellä se Aatami painoi kohti kärkeä penkan puolella. No, miten vain asian tahtoo hoitaa.

Ennen maalia porukkaa sitten lakosi kuin vierasta viljaa. Selvisin kuitenkin hengissä, sillä olin päättänyt, että polven lisäksi vammoja ei enää kaivata.

Huominen starttaaminen on hyvin epätodennäköistä. Pitää katsoa aamulla, miltä nivel tuntuu, mutta tällainen vamma ei valitettavasti parane ajamalla.
Tai pah, sillä se lähtee, millä on tullutkin.

Koneistaminen jatkukoon.