Mistä taas aloittaisi?

Välähdyksiä matkasta, joka oli pitkä, nihkeä ja jotenkin tutunoloinen.

Marokossa ensimmäinen välähdys oli saksalainen kuski, jolta bussimatkalla hotelliin menimme erehdyksissämme kysymään viime vuotisesta kisasta. Miehellä jäi niin sanotusti levy päälle."Organization was ok, lots of kilometers, very hot...yes and organization was ok, very hot and lots of kilometers..." (ja huom, tämä oli puhuttua englantia, joten virheet kuuluvat asiaan).
Siitä kuitenkin selvittiin.

Paikallinen meininki on luonnollisesti erilaista. Myös kisassa. Ilmassa leijuu pieni rasisminvastainen taistelu. Ja eurooppalaisvastainen myös.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin kaksi etappia, perkele. Ei jaksa. Väliaika pyörittiin teltassa, ja se jos mikä söi miestä, vaikka teltta olikin normaalia puolijoukkue-telttaa huomattavasti suurempi. No, mikäs siinä. Itse etapit menivät miten kuten. Adam pääsi hatkaan ja meni menojaan, nappasi kolmannen aamulla. Iltapäivällä sitten jouduttiin puolustamaan kyseistä sijaa, sillä pienessä sivarissa kolme saudi-arabialaista päättivät vetää sivuun letkasta yhtäaikaa(!). Toistakymmentä miestä karkuun ja virolaiset vetämään. Moninaisten vaiheiden jälkeen Adamille tuli puolisentoista minuuttia takkiin. Crap.

Aamun etapilla tuli pientä konfliktia parin koto-mantereella kilpailevan kanssa. Kiskoin mäkeä tasaista vauhtia kohti pari sataa metriä edempänä olevaa kärkeä, kun pari pitkähihaista iski. Ja aivan turhaan, oikein tyypillistä hermoilua. Pidin saman vauhdin ja kohta sain pojat kiinni, kun kanki iski. Kysyin sitten kohteliaasti seuraavin sanankääntein: "Why the heck did you have to attack?" ja ainoa mitä sain vastaukseksi oli: "Fuck you.". Ok, kysyin että: "What`s the problem here?" ja vastaus oli nerokas: "Fuck you.". Nerot saatana.

Toinen päivä valkeni, väsytti, kuten usein toisena päivänä. Tai aina.
Porukalla riitti energiaa ja alku oli vauhdikas, tunku hatkaan oli kova. Allekirjoittaneella ei moista hinkua juurikaan ollut. Ennen pitkää kärkeen pääsi pieni ryhmä, jota toinen pieni ryhmä hetken seesteisen vaiheen jälkeen lähti tavoittamaan. Olin mukana toisessa ryhmässä, mutten tahtonut kaikkia mukaani kärkeen, joten odotin hetken, jolloin innokkaimmat päästivät pahimmat höyryt pihalle ja lähdin tavoittelemaan ryhmää yksin. Tavoitinkin, ja sitten alkoi työstäminen kohti tuntematonta, ainakin minulle.

Historia ei toistanut itseään, valkoinen ei ruoskinut tummaa, vaan toisinpäin. Töitä sai tehdä, ja teinkin, en liikaa toki. Matkalla oli pari mäkikiriä, jotka sain nimiini, ja toisessa porukkamme sitten hajosi ja jatkoin matkaa kohti kahdenkymmenen kilometrin päässä häämöttävää maalia melkein yksin. Joku roikkui peesissä, mutta vetoapua ei löytynyt.
Eroa pääjoukkoon oli tässä vaiheessa jo niin paljon, että tulisimme ratkaisemaan etappivoiton muutaman miehen kesken, sillä perässämme, noin puolen minuutin päässä, takaa-ajoa jatkoi vielä kolmen hengen ryhmä. Viimeisessä mäessä pääsin viimeinkin eroon varjostajastani ja sain ajaa viimeisen vajaan kymmenen kilometriä yksin, maaliin asti.

Eräässä vaiheessa toisen mäkikirin jälkeen katsoin taakseni ja huomasin kummia; marokkolaista äijää kiskottiin neutraalihuolto-auton peesissä minun perääni. Onneksi oma huolto-auto oli lähistöllä, joten sitä ei kestänyt kauaa. Näin viidakossa.

Kolmas etappi ei tarjonnut kovinkaan suuria tapahtumia, mäkeä riitti, mutta ne olivat kaikki liian kaukana maalista tarjotakseen paikkoja kuolettaville iskuille, tulivat ne sitten keneltä tahansa.

Valitettavasti en voi kertoa reitistä juurikaan, sillä en tiedä edes tämänhetkisen kaupungin nimeä. Jumalten olkapäillä kuitenkin.

Kuvia voinen laittaa, jossain vaiheessa. Nyt ei viitsi.