"Mie oon kuningas", sanoi Theo Bos kun autossa roikkui

Hei vaan kaikille kullannupuille, jotka ovat huolestuineina lähestyneet minua päivittämättömyyden johdosta. Tiedoksi annettakoon, että olen elossa, yhtenä kappaleenakin.
Ilmeisesti Twitter ei riitä teille, hyvät voyeristit, joten blogia päivitettäköön jälleen.

Pientä recappia tapahtuneesta: Ranskan reissun jälkeen tauti, jonka olemassaoloa ounastelin jo jonkin aikaa, iski viimein päälle, kun reissun stressi, lähinnä fyysinen, oli ohi. Eikun Sveitsiin palautumaan, ja tietenkin St. Moritziin, ei se raha säästämällä kulu.

Taudista selvisin suhteellisen helpolla, mutta arvattavissa oli, että kunto ei sen jälkeen ollut entisenlainen, eikä itseasiassa ole vieläkään, ja aikaa on kuitenkin kulunut jo puolisentoista kuukautta. Turhauttavaa.

Vaan huonomminkin voisi mennä, kisat menevät maaliin niin että heilahtaa, mutta kisan aikana ei viitsi iskeä. Eli kovaa menee koko päivän, mutta tosikovaa ei ollenkaan, hapottaa. Vaikka eihän siinä ole mitään uutta tähän aikaan vuodesta, minulle ainakaan.

Joitain viikkoja siinä välissä kului, kovaa treeniä ja muutama kisa, joista ei mitään tulosta tullut. Jossain niistä (en muista nimiä) olin kyllä irti melkein koko kisan pienellä porukalla, mutta vain melkein koko kisan, että pienestä jäi kiinni. Se olikin ainoa päivä pitkään aikaan, kun ajaminen tuntui vahvalta, wattimittari oli samaa mieltä.

Välissä jälleen yksi kisa, maaliin sekin, jossain pääjoukossa tai vastaavassa. Sitten se alkoi, Settimana Lombarda siis. Kisaa isojen poikien kanssa.

Ensimmäinen etappi oli joukkueaika-ajo, johon lähteminen oli erityisen motivoivaa, sillä luvattuja tempopyöriä ei kuulunut. Emme tosin olleet ainoita joille oli tt-pyörän kanssa tehty ohari, mutta se nyt lienee Italiassa aika yleistä, oharit siis.

Sain erityistehtävän TTT:hen: vedä niin perkeleesti, olethan tempomies. En mielestäni ole enää aikoihin sopinut tai halunnut sopia tuohon muottiin, mutta perkeleesti voin kyllä vetää, tempo tai ei. En tosin nähnyt siinä sitä suurinta ajatusta, sillä voisi melkein sanoa, että se etappi oli hävitty jo startissa, ilman tempopyöriä siis. No mutta, käsky kävi ja annoin mennä. Viimeisiä emme olleet, ja taakse jäi tempopyöriäkin käyttäneitä porukoita, joten mikäs siinä.

Seuraavilla etapeilla tehtävänäni oli pyrkiä päivän irtiottoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. LPR kontrolloi hatkaan pyrkijöitä suhteellisen tarkkaan, ja onni ei potkinut, joten kaksi ensimmäistä päivää menivät pääjoukon huomassa tasaista pohjois-Italiaa katsellessa. Boooring.

Neljännen päivän aamuna oli sitten tiedossa mäkeä, ensimmäistä kertaa kyseisessä kilvoittelussa. Etappi starttasi n. kilometrin klassikko-tyyliseen, helekatin jyrkkään nousuun, ja oli oletettavissa, että sinä aamuna kilpailu todella alkaisi. Ja alkoihan se.

Tehtävä taas sama: hatkaan. Ja kaikkien oletusten mukaan se muodostuisi tuossa kyseisessä ensimmäisessä mäessä. Vauhti olikin infernaalinen, jopa itse Di Luca kangistui, ainakin vähän, allekirjoittaneen vieressä, mutta hatkaan ei päässyt kumpikaan, osin tietty Di Lucan läsnäolon vuoksi, merkattu mies, tiedättehän. Kiitti.

Ensimmäisen puolitoista tuntia vauhti oli todella kova, yrityksiä sateli oikealta ja vasemmalta, yltä ja alta, mutta joukko pysyi yhdessä kuin noiduttuna. Viimein joku yksinäinen soturi pääsi karkuun ja meno rauhoittui, puhh. Seurasi mäkeä, ja vielä hiukan lisää mäkeä ja kasvavaa väsymystä kaikkeen nousevaan, joten kun viimeiseen mäkeen tultaessa pääjoukon takana kaikuivat "grupetto"- huudot, olin samaa mieltä, ja päätin ajella viimeisen mäen rauhallisesti.

Seuraavat etapit olivat edelleen mäkisiä, ja kaikkien niiden mäkien lisäksi mieleen ovat jääneet erilaiset tavat, joilla mäkiä voi nousta. Ensimmäisenä on ns. Toto Commesso- tyyli, eli käytetään vanhoja meriittejä hyväksi ja pyydetään kisaa katsomaan tulleilta faneilta työntöapua ja karataan näin kolmelta joukkuekaverilta.

Toisena on nk. The(o) Boss- tyyli, joka on hivenen tehokkaampi kuin Toto Commesso- tyyli, vaikka vaatiikin toimivia yläraajoja, tai ainakin toista. Suoritus tapahtuu tippumalla ensin todella kauas karavaaniin kirimiehen lailla, ja sitten muodostaen tiukan nyrkkilukon yhteistyöhaluisen auton kattotelineeseen, tai jos auton miehitys on äärimmäisen yhteistyövalmis, auton ikkunan karmiin, ja pitämällä nyrkkilukko tiukasti aina mäen päälle asti. Suoritus vaatii myös tarkkaavaisuutta, sillä mäessä tulee usein vastaan pyöräilijöitä kummallisella tavalla selkä edellä. Nämä pyöräilijät on väistettävä pitäen samalla nyrkkilukko tiukasti kiinni, ohjaillen pyörää vapaana olevalla yläraajalla sekä autoon lukittuneella käsivarrella. Tätä jatketaan, kunnes vastaan tulee sopivan suuri joukko pyräilijöitä, joiden kanssa mäen jälkeisen tasaisen osuuden pystyy vaivatta suoriutumaan maaliin.

Settimanan jälkeen siirryin Suomeen tavoitteenani osallistua TS-kortteliajoon, mutta tämäkin suunnitelma vesittyi, koska sovitusta poiketen joukkueeni VAATI minua osallistumaan samaan aikaan Italiassa ajettavaan kisaan. No, sinne siis.

Suunnitelma kuitenkin muuttui, sillä tauti iski taas, yllättävää. Ei siinä mittään, terveeksi ja sitten taas treeniä, aina vaan alemmalta tasolta. Ja tällä tarkoitan siis sitä huippuiskua, jota en ole lähelläkään, odottelu on vain niin tylsää. Vaan minkäs teet.

Tällä hetkellä odottelu tarkoittaa kuitenkin aktiivista tekemistä huippukunnon löytymisen edistämiseksi, eli toisin sanoen treeniä, paljon ja kovaa, mikäs sen hauskempaa?

Voin myös harkita blogin päivittämistä hiukan useammin, ehkä hiukan raottaa sitä, minkälaista rutiinia joukkueessa harjoitetaan kilpailujen aikana.

Nyt kuitenkin nukkumaan, sillä huomenna olisi taas paljon ja kovaa.