Matka Hollanista kotiin alkoi hermostuneissa merkeissä, olihan edellisestä päivän mittaisesta bussimatkasta kulunut aikaa jo vähintäänkin pitkään. Kysymyksiä siis suorastaan roikkui ilmassa: miten aika kuluu, vieläköhän osaa tuijottaa ohikiitävää vehreyttä tyhjin katsein tuntien ajan, liikkumatta paikaltaan. Kestääkö rakko, ja mitä kestää? Mutta kaikkein tärkeimpänä, milloin syödään?

Hierojamme oli pakattu samaan ajoneuvoon. Tähän mennessä kaikki olivat huomanneet, ettei hänestä kannata pitää, joten tunnelma oli odottava, Puolan rajaa nimittäin, jonka ylitettyämme hänet ohjattaisiin kohteliaasti ulos ajoneuvosta tien penkalle.
Sellaista on empatia. Emme sentään muiluttaneet Ranskaan, tuohon ylimielisten pseudo-patrioottien valtakuntaan, jossa alien on alien. Ja hänelle ei hymyillä.

Saksassa pysähdyimme Kauflandiin. Vihdoinkin, matkaa olikin taitettu jo 20km. Kaufimme kuka mitäkin ja sullouduimme takaisin bussiin, jolla ei ollut vielä nimeä. Ehdotin Queen Marya, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi. Selitin, että Queen Marykin kilpaili nopeudesta Atlantin ylittävällä reitillä, mutta varusteltiin lopulta sotalaivaksi, jonka jälkeen se paloi satamassa ja upposi. Kukaan ei vieläkään ymmärtänyt, enkä ymmärtänyt enää itsekään. Ja sitäpaitsi se laiva taisi olla Maryn ranskalainen kilpailija, mikäs sen nimi olikaan? No, vitut siitä.

Matka jatkui, bussimme halkoi tien yllä leijuvaa vaaleaa usvaa yön pimeydessä, jyräten alleen niin risut ja männynkävyt, pienet pupujussit kuin oravaisetkin luoviessaan kohti Skierniewiceä ja Tescoa, joka on muuten auki 24/7! Kaupassakäynti saa uusia ulottuvuuksia, kun sen toimittaa keskellä yötä.

Kisojakin on ajettu, niistä myöhemmin. Jos jaksaa. Mot on nimittäin maassa.