Kulttuuriantropologinen, joskin nominalistinen totuus Afrikasta

Elämä Marokossa jatkui, aamu kietoutuivat ylle kuin vanhat synnit, hiostavina, lämpiminä, mutta jotenkin rauhoittavina, kuin osoituksena ihmisyydestä.

Etapit seurasivat toisiaan, kärsimyksen pataljoonat halkoivat vuoristoista erämaanlaista armottoman auringon valvovan silmän alla ahavoitunein huulin ja halkeillein ihoin.

Tarkat tapahtumat ovat kuitenkin jo häipyneet allekirjoittaneen muistista. Muistan tosin, että uusi viikko alkoi epäonnisesti, kahdella etapilla peräjälkeen koin rengasrikon viimeisen viidentoista kilometrin aikana. Molemmilla kerroilla peloton oli räjähtynyt takaani pirstaleiksi kuin palmunlehvältä laskeutuva kastepisara osuessaan marokkolaiseen asvalttiin aamun keltaisena hetkenä. Tämä tiesi suuria vaikeuksia kolmesta syystä: 1) oma huoltoautomme ei ollut kutistuneen porukkamme takana, vaan sain apua neutraalihuollolta, keltaiselta, lukekaa edellinen postaus ja päätelkää kuinka nopeaa ja asiallista apu oli, 2) vauhti on viimeisen viidentoista kilometrin aikana normaalisti suhteellisen rivakkaa, joten ilman huoltoautokolonnan apua porukkaan pääseminen osoittautui (melkein) liian suureksi tehtäväksi, ja 3) molemmilla kerroilla vain minä ja Adam olimme kyseisissä ryhmissä, joten kukaan ei voinut jäädä odottamaankaan, sillä Adamin tuli luonnollisesti pitää huolta omasta kokonaiskilpailusijoituksestaan.

Minkäs teet? kokonaiskilpailu oli tosin karannut lapasesta jo ensimmäisenä päivänä, sija oli vielä jotenkuten tyydyttävä 13., mutta näiden kahden etapin jälkeen olin sijalla 19., ja siihen se sitten jäikin.

Loppuviikko meni työskennellessä Adamille, josta tuloksena joukkueelle useita hyviä sijoituksia, sekä toinen etappivoitto(mme). Koko kisa oli muuten 1500km pitkä, kuriositeetiksi kilometrien kanssa onaajille.

Marokon eksoottisuudesta pyöräilymaana voisi kirjoittaa paljonkin, mutta niin voisi toisaalta Suomestakin. Miettikääpä sitä. Suurimpana paikallisena kuriositeettina lienee sääntöjen mielikuvituksellinen venyttäminen nationalismin hengessä. Aikaeroja löydettiin mistä vain, ja toisinaan taas ei mistään. Ai niin, lisäksi sääntöjä taas noudatettiin pilkuntarkasti, oikein suomalaiseen tyyliin. Harvoin tulee edes kiinnitettyä huomiota tulosten liitteenä olevaan communiqueen, koska siellä ei normaalisti ole mitään, mutta tässä kisassa liitteenä oli lähes joka päivä kaksi sivua. Useat rangaistukset olivat epäasiallisesta käytöksestä, mistä johtunee?
Historia painaa koto-continentilaisia alemmuudentunteena? Pojille kostetaan isiensä virheet toistamalla ne? Näin niinkuin kuvauksellisesti puhuen, jos niinku kässäätte, hey yo.

Muiltakin kanteilta katsottuna Marokko on hieno maa, bussissa saa syljeskellä lattialle, tai ainakin siltä näytti, roskat saa heittää minne vain, varsinkin sinne missä niitä ei vielä ole, ja lupauksia ei tarvitse pitää saatikka sitten olla ajoissa missään. Helppoa!

Paluu Puolaan ja muutama päivä kevyesti, normaalia toimintaa, äijäilyä ja koiranhoitoa! Pihaamme on nimittäin ilmestynyt koira, jonka nimesimme Shakaliksi.
Iloinen veikko, saa alakerran kaupasta purtavaa ja katoaa välillä jonnekin, kotiin?

Torstaina-aamuna Jacek tuli normaalille vierailulleen ja kertoi mahdollisuudesta ajaa illalla kriterium Varsovassa. Ketään ei kiinnostanut, mutta heitin kuitenkin vitsillä, että tottakai mennään! Pyörillä! Ja sitten myös mentiin. Pyörillä! Kulki väsymyksestä huolimatta, tuloksena voitto pitkällä irtiotolla, pistekisana kun kyseinen ajettiin, joka tarkoittaa sitä, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kirimeininki nimittäin on suhteellisen isoa.

Viikonloppuna oli tarkoitus ajaa muutama Puolan kansallinen kilpailu, mutta päätimme jättää ne väliin, sillä väsymys painoi ja seuraavaksi viikoksi kalenteriin ilmaantui uutta täytettä, sillä saimme kutsun jonnekin Iso-Britanniaan, kai. Siinä meni juhannus. Matka siis, jatkuu, tätä kirjoitetaan Kööpenhaminan lentokentällä, lentoa Tallinnaan, kuin ihmettä, odoteltaessa. Köpiksen kenttä on muuten yksi miellyttävimmistä kentistä vierailla, en tiedä miksi. Jotenkin sellainen suuri hallimaisuuden tuntu on onnistuttu häivyttämään tekemättä paikkaa tunkkaiseksi karjarakennukseksi. Vaikka sellainenhan se toki on. Lisäksi laskeutuminen suhteellisen kirkkaalla säällä on mielenkiintoista seurattavaa osin Juutinrauman sillan ja Malmön Turning Torso- rakennuksen vuoksi. Myös suolaimpulssien mekanismin pohtiminen Juutinraumaa sopivalta korkeudelta tarkasteltaessa saa uusia ulottuvuuksia. Myös muut mekanismit kiinnostavat, hydrauliikka niistä tärkeimpänä.

Viimeisin lisäys lentävästä koneesta Viron länsirannikon yltä. Haapsalu on kuulemma vierailun arvoinen maagisen ilmapiirinsä vuoksi. Puhuvatko virolaiset muustakin kuin seksiturismista?


Kuvankorjuuta harrastettu, kun kerta pyydetty:




Julkisestikin toivottu kuva huntupäisistä podiumtytöistä. Sori, tämän parempaa minulla ei ole.



Otan kantaa, mutta median huomio on toisaalla.



Äijät tahtoivat ihan tosissaan jotain voitonkuvaa, en oikein taipunut haluttuun muottiin, vaikka olinkin siis ihan täysin tosissani hei.



Ennen starttia jonain päivänä, etualalla Amore Vitan huoltaja John Rambo. Pitkä tarina.


Yleisö häiritsi kisailua.




Noor jätti leikin kesken viitisen päivää ennen loppua. Mies vietti päivänsä kuvan bussissa.
Kuinka sopivaa.


Viron Matti Nykänen kouluttaa nuoria liitäjiä.

6 kommenttia:

Antti T kirjoitti...

Kööpenhamista olen samaa mieltä. Muu touhu alkaa tuntua siltä, että Afrikan aurinko on aivoihin vaikuttanut - ei hyvällä tavalla!

Tommi kirjoitti...

Haluatko eritellä näitä touhuja?

Tiina kirjoitti...

HEH! Huomenna taas säännöt tehty rikottavaksi. TSEMII!!!
Nim. Aikasakkoja SM-kilpailussa keräillyt. Ps. Laka on paras!!!

Timo kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ändi kirjoitti...

Moikka! Miksei Hajoamistieteiden laitos julkaise useammin tiedotteita? Onko laitoksen Proffa niin orvaskesivaiheessa, ettei jaksa? ;)
- Ändi

Tommi kirjoitti...

Lukeeko tätä joku, vai?
Uusia tiedotteita voi kyllä periaatteessa harkita.