Post mortem

Siltä se tosiaan tuntui heinäkuun alussa. Mutta kuolema oli kuoltu, ja tuli aika jatkaa matkaa.

Turvatarkastukset ajavat miehen (sori, henkilön) hermoraunioon. Tai lähinnä niihin jonottavat ihmiset. Eikö sitä vyötä voi ottaa pois ja tietokonetta laukusta tai tarkastaa ettei taskuissa ole kolikoita, kun sitä aikaa useimmiten, ainakin Helsinki-Vantaalla, on lähemmäs kymmenen minuuttia jonotella ja seurata tarkastukseen valmistautumisohjeita. Eiiii, minä menen nyt ja tästä, muut voivat odottaa. Ai taasko se kello unohtui ranteeseen, no jopas. Piip! Ai että onko vielä vyö, no tottakai, olisit heti sanonut. Mutta housuthan tässä tippuu... ai että pitää silti ottaa pois, no voi voi, kaipa se on sitten otettava." ...Mutta kolikoita en kyllä ota taskusta ennenkuin käsketään, minulla on oikeuteni, sortavat pientä ihmistä, onko tämä joku poliisivaltio, perkele."

Sitten sisäpiirin vinkki niille, jotka eivät vielä ole huomanneet: jos turvatarkastukseen on aivan infernaalinen odotusaika, niin suosittelen siirtymään
jalan kotimaan terminaaliin ja käyttämään useimmiten täysin ruuhkatonta turvatarkastusta(toimii tiedettävästi ainoastaan Helsinki-Vantaalla). Vaatii kävelyä, mutta uskokaa pois, se on nopeampaa kuin jonottaminen, ja hyötyliikunta hoituu samalla. Lisäksi kahvit voi napata kotimaanterminaalin kahvilassa, jonka ilmapiiri on huomattavasti seesteisempi.

No, on tässä muutakin tehty kuin lennelty ympäriinsä. Kisoja on riittänyt, ja joukueen menestys on ollut yhä vain parempaa henkilökohtaisen panokseni kasvaessa. SM:t olivat ja menivät täydessä sumussa, meninki oli väsynyttä ja tempopyörä jossain, Puolaan ilmeisesti jäi. Maantielle osallistuminen kuitenkin onnistui, samoin ajaminen. Tavallaan. Voittoa, luonnollisesti ja jopa hitusen realistisesti, viimeinkin, etsimässä, kurkkuun kuitenkin jäi vain ydintä myöten tyhjäksi kaluttu luu. Ja millä tavalla se sinne työnnettiin. Nöyryytettiin raa´alla voimalla, nerokkaalla tavalla. Neljäs siis.

Kisaa seurasi kiireinen siirtyminen Tallinnaan, josta taas eteenpäin Puolaan Course de la Solidariteelle(miten lie kirjoitetaan). Siellä meni jotenkunten, 17. kokonaiskisassa, ei ollut tuoreutta. Onneksi Solidarnoscia seurasi nk. loma, jolloin sitä nk. viimeistä silausta saattoi ns. hakea. Post mortem?

Mazovia Tour (UCI 2.2):
Pari viikkoa myöhemmin lähdimme iloisella joukolla kilpailuihin. Perillä haistoin ilmaa ja se tuoksahti tutullle. Totesin olevani Puolassa. Kuka olisikaan uskonut?
Mazovia Tour kesti viisi päivää, muistaakseni, ja ensimmäisellä etapilla saimme etappivoiton ja keltaisen paidan, joten seuraavat päivät olivat työntäyteisiä. Kovimpana oli kolmas päivä, jolloin jostain tuntemattomasta syystä emme reagoineet alussa lähteneeseen irtiottoon, vaan annoimme sen lipua 15 minuutin päähän, kun maaliin oli matkaa 120km. No, sitten vain töihin, vaikkakin joukkue oli jo siinä vaiheessa supistunut viiteen henkeen, mukaanlukien Adam, joka ei luonnollisestikaan osallistunut työhön. Onneksi myös Saksan maajoukkue oli valmiina käärimään hihat ja käymään hommiin. Sata kilometriä myöhemmin hatka oli ajettu kiinni. Hikoilutti. Paita valitettavasti menetettiin, sillä lopun kaupunkikierrokset eivät oikein sopineet Adamille.

Mazovian jälkeen seurasi vaihteeksi muutama yksipäiväinen. Kaksi viimeistä mainituista olivat mäkisiä, joten olin motivoitunut.

Memorial Henryka Lasaka (UCI 1.2):
Hektisen alun jälkeen irti pääsi ryhmä, johon Prous pääsi mukaan. Hyvä. Eli sitten vain katsomista ja odottamista, jota kesti viimeisen kierroksen mäkeen asti, jolloin saatoin laskea vapaaksi kaiken, mitä nyt vain saattoi löytää. Mäen jälkeen kärkeen olikin muotoutunut 1o hengen ryhmä, minä mukaanlukien, eli homma näytti olevan mallillaan. Alamäki kuitenkin teki ryhmästä pikkuhiljaa isomman, ja kun olimme 5km maalista, oli ryhmä kasvanut jo noin neljäänkymmeneen. Lopussa ei ollut paljoakaan sanottavaa, joten lopetin 17. sijalla.

Np koko neljän tunnin ajalta oli 325, puhhh.

Seuraava kisa (UCI 1.2):
Jonka nimeä en siis muista. Mäkeä, oikein kunnolla.
Heti alusta irti iski neljän hengen joukko, jossa olivat ainakin Marek Rutkiewic ja Dariusz Baranowski, muista en ole varma. Minä siis myöhästyin, ja äijät ajoivat neljästään maaliin asti. Pääsin kuitenkin takaa-ajavaan ryhmään, jossa tosin oli kolme Baranowskin joukkuetoveria, joka sinällään vaikeutti takaa ajoa hitusen. Henkisesti. Ryhmä onneksi harveni lopun tiukoissa mäissä, joten sijasta neljä oli kilvoittelemassa kolme kuskia: Sergey Firsanow, Artur Detko ja minä. Kerrankin muistan jotain nimiä. Tähän ryhmään selviytyminen vaati 400watin np:tä viimeisessä n. 4km:n mäessä., kuriositeetti. Lopulta Detko pani kirissä ohi. Koko hitusen vajaan viiden tunnin urakan np oli jälleen se n. 325. Phuhhuh.

Pari päivää väliä, ja vuorossa oli...

Majora Hubala (UCI 2.2):
Ensimmäinen etappi oli suhteellisen hermostunutta, kuten usein vastaavissa, lyhyissä kolmipäiväisissä etappiajoissa. Moninaisten vaiheiden jälkeen, n. 30km ennen maalia,
iskin kun saavuimme lopun kaupunkikierroksille. Isku tuotti tulosta, sillä pääsimme pienessä nyppylässä irti porukalla, jossa olivat edustettuna kaikki suurimmat joukkueet vahvoilla miehillä, joten yhteistyö sujui mukavasti. Loppukiri oli mutkikas, kirjaimellisesti, joten se ratkaistiin jo toistasataa metriä ennen maaliviivaa. Saavuin tähän ratkaisevaan mutkaan kolmantena, mutta valitettavasti ketju hyppäsi hiukan(sekä minulla että ensimmäisenä mutkaan ehtineellä, btw.), joten menetin hiukan momentumia. Minkäs teet? Lopussa viides. Np 305.

Seuraavan päivän etapit (oikein, jälleen jälkiralli illalla, blaah) olivat myös jokseenkin hetkisiä, mutta homma pysyi hanskassa eli pystyin seuraamaan vaarallisia miehiä. Np:t 320 ja kriterium 295.

Kolmas ja viimeinen päivä oli jokseenkin mäkisellä rinkulalla tehostettu 190km:n maantie. Suunnitelmana oli laittaa kaasu pohjaan viimeisellä kierroksella ja hakea siten suurta kalakukkoa. Myös muilla oli, odotetusti, samankaltaisia suunnitelmia, joten en joutuisi yrittämään täysin yksin. Viimeisen kierroksen mäessä sitten alkoi tapahtua, vauhti oli kovaa ja pääjoukko oli riekaleina karhealla kestopäällysteellä. Mutta keltaista paitaa pitävä CCC-Polsat piti homman kasassa jotenkin, en vieläkään ymmärrä kuinka, ja kokonaiskilpailuun ei tullut muutosta. Loppusijoitus siis viides, joka ei sekään huono ole. Etapin np oli 280.

Et semmosta.