Immuunikato

Säkylä on koettu. Kannatti mennä, käteen jäi jälleenrikkoutunut polovi ja ysiketjut.
Tai no, eipäs melodramatisoida, kipeäksi se vain meni, mutta osoittautui siis, että kisaa se ei tunnu kestävän, note to self...

Kisa itsessään oli aika tuulinen ja ajaminen tuntui oudolta, johtuu varmaan kisojen puutteesta, tai kenties tuo viimeisen kuuden viikon lähes olematon treenaminen vaikuttaa asiaan. No shit? Wattiukoille kerrottakoon, että kisan np oli 325W, ja että ajoin yksin jossain vaiheessa jonkun puolisen tuntia, jonka ap taisi olla 360W, joka on n. 96% FTP:stä. Ei mitään ilotulitusta siis, olo oli lähinnä aivan kuin olisi ollut treenaamassa, eli ei viitsinyt kärsiä, kunhan työsti eteenpäin. Tuulikin niin järjettömästi. Onneksi takaa oli tulossa porukkaa, joten vauhtia saattoi hieman höllätä ja liittyä seuraan. Loppujen lopuksi meitä oli kärkiryhmässä kolme, kaksi samasta seurasta, onnekseni kerrankin minun seurastani. Hoidimme homman Turkuun hyvällä rutiinilla miesylivoiman turvin. Muistakaa lapset, pyöräily on joukkuelaji.

Tulevaisuus pyöräilyn suhteen, kaiken suhteen siis, on avoin. Äskettäin iskenyt flunssa vielä tuplaa syyt varjella itseään kaiken maailman fyysiseltä kuormitukselta. Mutta eihän se tosiaan kauhean hyvältä näytä. Kauden tavoitteita on ollut jo pakko siirtää, muokata ja vielä uudelleenmuokata. Tällä hetkellä toive numero yksi olisi päästä treenaamaan kunnolla, ehkäpä saada kasaan vaikka ihan kokonainen treeniviikko eka kertaa hmmm... pääsiäisen jälkeen?

Normaalisti harmittaisi myös tempopyörän puuttuminen, katoaminen, toimituksen viivästyminen tai mikälie onkaan tämän viikon syy, otapa noista italialaisista selvää nyt sitten.
No, minkäs teet.