Polski standard

Mistä aloittaisin? Kisoista varmaan.

Edellisen postauksen jälkeen vietimme lyhennetyn viikon kotona, Stare Rowiskassa.
Tapahtumat ovat jo häipyneet allekirjoittaneen muistista, joten vakioidun valittamisen määrän lisäksi mitään ei varmaankaan tapahtunut.

Keskiviikkona sitten matka Legnicaan ja Slawdnvidnids Grody Piasctocacdsgfsdgkin (UCI 2.1)
aloittavaan iltakriteriumiin. Kriteriumissa leveää baanaa eikä tiukkoja mutkia, eikä se vaikuta etappiajon kokonaisaikaan, joten sen olisi voinut yhtähyvin heivata kierroksen jälkeen, mutta ei viitsinyt. Ajo suorittettiin pistekisana, ja voittaja saisi ylleen himoitun keltaisen paidan. Etukäteen oli jo tiedossa, että pistekisassa minulla ei olisi sanansijaa, joten tyydyin auttamaan apuani tarvitsevia joukkuetovereita.

Kyseinen etappiajo oli kriterium mukaanlukien viisipäiväinen, sisältäen kaksi mäkistä päivää, yhden todennäköisen massakiripäivän sekä viimeisen päivän puolietappi-suoritteen. Hiton jälkirallit. Tunnustan, hotellissamme oli internet-yhteys. Mutta ei viitsinyt kirjoittaa, toimi nimittäin niin hitaasti, hitaammin kuin Prous kaupassa. Ja sitä ei mitata minuuteissa, vaan
puhutaan singulariteettisistä määreistä.

Ensimmäinen etappi olikin sitten se ensimmäinen mäkipäivä, kuusi nousua, kolme niistä oli kategorioitu ensimmäisen kategorian nousuiksi ja loput kolme toisen kategorian nousuiksi.
Eikun jyhkäämään. Nousut olivat osittain tuttuja edelliseltä vuodelta, ja siitä olikin apua päivän toisessa nousussa, sillä tiesin sen olevan suhteellisen jyrkkä, keskijyrkkyyden ollessa noin 10%. Tämä tieto tulisi kuitenkin siirtää toimintaan eli hyvään sijoittumiseen nousun alkaessa. Turha toivo, mieli oli heikko, eikä lähtöpaikka nousuun ollut optimaalinen.
Onneksi alkumatkasta tahmealta tuntuneet jalat heräsivät uuteen aamuun nousun alkaessa, ja ryhdyin parantamaan asemiani määrätietoisen tasaisella vaudilla. Tunne oli hyvä, ja sitä vaikutti vauhtikin olevan. Puolalais-painotteinen peloton särkyi mäkeen kuin hauraan lapsen psyyke sieluttoman maailman merissä, mutta lopulta löysin itseni kärkiryhmästä yhdessä kolmenkymmenen muun älykön kanssa.

Seuraavassa alamäessä sekä tasaisella peloton kuitenkin kerääntyi yhteen kuin parvi kärpäsiä pienen pupujussin ruholle puolalaisen maantien laidalla. Jatkoa tosin seurasi, päivän ensimmäinen ensimmäisen kategorian nousu. Tällä kertaa pidin huolen hyvästä lähtopaikasta ja se oli hyvä, sillä peloton pirstoutui takanani kuin toive paremmasta huomisesta. Mäen jälkeen kärkeen oli muodostonut noin viidenkymmenen ajajan ryhmä, joka ajoi takaa pientä neljän hengen hatkaa. Päivän viimeisessä kategorioidussa nousussa ryhmä pieneni noin kahdenkymmenenviiden ajajan suuruiseksi. Seurasin kärkeä sen suuremmitta ongelmitta, tosin viimeisessä nousussa pidetty vauhti pääsi yllättämään, sillä edestä putoavat tuottivat lisätyötä porukassa pysymisen osalta.

Lopulta saavuimme kaupunkikierroksille noin kolmenkymmenen ajajan suuruisella ryhmällä. Tiesin suurinpiirtein ketä seurata, mutta iskut eivät onnistuneet oikeaan aikaan ja kärkeen karkasi kuusi ajajaa. Tämä tapahtui onnekseni vain neljä kilometriä ennen maalia, joten aikaero ei muodostunut merkittäväksi kokonaiskilpailun osalta.

Ensimmäisen päivän lupailevan suorituksen jälkeen loppukilpailun tavoitteena oli pitää aikaero samana viimeisen päivän aika-ajoon asti, jolloin hyvällä ajolla olisi mahdollisuus vähintäänkin sijoille 8.-12. kokonaiskilpailussa.

Toinen päivä oli odotetusti rauhallinen, massakiriä ounasteltiin ja se toteutui. Olin vapaa kaikenlaisista työtehtävistä ja saatoin seurata loppukiriin valmistavaa tunkemista turvallisen etäisyyden päästä. Adam oli etapilla 8., asiallinen sijoitus, mutta silti pettymys, sillä kunto antaa odottaa parempia tuloksia, jopa etappivoittoa.

Kolmas päivä valkeni, kuten jokainen tähänkin asti, aurinkoisena, lähes täydellisenä.
Vuorossa oli taas mäkinen päivä, kolme ensimmäisen kategorian nousua tiukkana ryppäänä etapin puolivälin tienoilla. Etukäteen mainostettu Podgorki noustaisiin kaksi kertaa. Kyseinen nyppylä oli hankala ainoastaan viimeisen 700 metrinsä vuoksi; ne metrit jouduttiin nousemaan keskimäärin 16% nousua. Joukkueen tavoite oli saada minut hyvissä asemissa nousuihin, ja mahdollisuuksien mukaan pysyä mukanani koko päivän, jotta saisin säästettyä voimia seuraavan aamun aika-ajoon.

Homma toimia kuin rasvattu; asemat nousuihin lähdettäessä olivat riittävän hyvät, miehet ympärillä voimiensa mukaan ja ajaminen ei tuottanut ylitsepääsemätöntä tuskaa. Mutta ennenkuin kukaan innostuu, on jo nyt todettava, että tämä oli tilanne vain kahdessa ensimmäisessä nousussa ja loppu meni valitettavasti plörinäksi.

Päivän kolmas ja viimeinen kategorioitu nousu, toista kertaa noustava pelätty Podgorki alkoi kuten aiemmatkin, asetelmat ok vauhti siedettävä. Suurimpana erona aiempiin oli joukkueen hajoaminen ympäriltä, mutta se ei huolettanut suuremmin; enhän kuitenkaan ollut ns. puolustusasetelmissa koko kilpailun suhteen. Todelliset ongelmat, joihin edeltävä joukkueen katoaminen vaikutti, alkoivat kuitenkin vasta kovavauhtisessa alamäessä, jolloin etukiekkoni räjähti käsiin juuri ennen tiukkaa mutkaa. Pyörän hallinnassa riitti hommia, mutta onnistuin säästämään henkeni, riittävällä marginaalilla. Vauhti nollaan ja tien sivuun, kiekko valmiiksi irti ja käsi pystyyn. Tapahtuman ajankohta oli sikäli valitettava, että peloton oli pirstoutunut mäessä ja huoltoautot seurasivat todella kaukana perässä. Jouduin odottamaan neutraalihuoltoakin valovuosilta tuntuvan ajan, mutta lopulta sain uuden kiekon alle ja pääsin jatkamaan matkaa. Seurasi kovavauhtinen lasku, kourallinen vaarallisia tilanteita sekä tilanteen arviointi; pääjoukko oli nousussa katkennut karkeasti kahteen osaan, ja olin saavuttanut takaa-ajollani vasta toisen, sillä huoltoautoa odottaessani suurin osa pelotonista viuhahti ohitseni kuin aliarvostettu nuoruus.

Ero oli pelotonin toiseen osaan saapuessani jo yli puoli minuuttia, tilanne näytti pahalta, sillä kärjessä ajettiin kilpaa etappivoitosta. Huomasin myös, että yksikään joukkuekaverini ei ollut minun osassani pelotonta, vaan seurasi pienemmässä grupetossa takana. Pian he kuitenkin päättivät liittyä joukkoon ja käskyn saatuaan pystytimme kärkeen niin sanotun junan. Saimme myös tietää, että seurassamme olleet keltaisen paidan joukkuetoverit olivat innokaita pääsemään takaisin johtajansa luo, joten tilanne näyttikin yht´äkkiä valoisammalta. Takaa-ajo oli vauhdikasta, mutta se ei tuottanut tulosta. Kärjessä oli huomattu muutaman kokonaiskilpailussa vaarallisen kuskin jääneen toiseen pelotoniin, joten siellä pidettiin vauhtia tasaisen varmasti. Tämä johtikin siihen, että noin 30km ennen maalia jätimme vetotyöt sikseen ja ajelimme grupettoa maaliin. Vitutus oli suuri, takkiin tuli arviolta 10min, joten kokonaiskilpailu meni siihen.

Etapin jälkeinen spekulointi oli muiden heiniä, minulle oli kyseisellä hetkellä yksi hailee, kenen olisi pitänyt antaa kiekko ja odottaa jne. Päähuomio kohdistui Proussiin, joka ohitti minut mäen päällä hiljentäessäni kurottamaan musettea huoltajan kohmeisesta otteesta.
Alamäessä hän oli siis hitusen ennen minua, eikä siksi pystynyt antamaan minulle kiekkoa.
Miksi sitten meni ennen minua jne., kuuluivat kysymykset, jotka eivät kiinnostaneet minua.

Viimeisen päivän aika-ajo olikin sitten ainoastaan läpiajo. Takki oli tyhjä, kohtuullisella etappisijoituksella ei korvattaisi eilisen menetystä. Sama päti iltapäivän maantiehen, starttasin
ainoastaan siksi, etten pidä keskeyttämisestä ilman syytä. Ja kun ajaminen oli sinällään helppoa, niin treeniä ainakin.

Ajaminen sinällään vaikuttaa jo paremmalta, vaikkakin olen vielä matkan päässä huippukunnosta. Mutta Puola rankaisee etapeilla. Viime vuonna jouduin keskeyttämään kaksi isoa etappiajoa hyvistä asetelmista (top-10) kokonaiskilpailussa loukkaantumisten vuoksi. Vaikuttaa siis siltä, että Puola on kirottu. Tai ainakin standardoitu.

Kilpailua seuraavalla viikolla jatkoin harjoittelua normaalisti, kunnes torstai-aamuna heräsin kurkku kipeänä; kevätflunssa oli tosiasia. Kirjoitan tätä lauantain-iltana hotellissa, jossa olemme huomista kilpailua varten. Minulta se tosin jää väliin, sillä kuumeilin tänään hitusen.
Pahalta näyttää myöskin Virossa ajettavien kilpailuiden osalta. Treeniä siis, kunhan tervehtyy.


Ahkera huoltajamme Jarek ehti töidensä lomassa myös kuvaamaan. Kuvia kertyi viideltä päivältä n. 300, joista suurin osa oli maali- tai lähtöpaikalla liikkuneista naisista. Asiallista.



Joukkue-esittelyssä vielä hymyilytti. Vasemmalta: Jacek, Karu, mäkityttö, Urmo, kirityttö, Prous, minä, kokonaiskilpailutyttö ja Lapa. Huomatkaa Prousin yltiöiloinen ilme, maaiman onnellisin mies.


Jano ensimmäisen etapin jälkeen. Ympärillä spekulointia, tiedotusta ja huoltoa. Vasemmalla Marcin, hieroja. Ei sanaakaan ulkomaankieliä. Hauskaa on silti.


Jano taas.


Iloiset tunnelmat ennen tempoa. Hooldusmeehenä Leps.